Mitä minulle kuuluu?
Olen viime aikoina harrastanut paljon ajattelua, hah. Tämä kevät on ollut yhtä isoa muutosta, Eevin kasvaessa aina enemmän irti äidistä - muutos ja syksyllä se iso muutos, jota jo mielessäni aika ajoin pyörittelen. Itse tykkään muutoksista ja yleensähän sitä voi kutsua kehitykseksi parempaan, mutta minulla näissä rysiksissä kestää hetki päästä mukaan. Perusasiat saan kyllä kuntoon niin mielessä kuin käytännössä, mutta sitten kaikki muu haihattelu minulla vie aikaa. Itseasiassa juuri tuo haihattelu olisi minulle ilmeisesti niin kovin tärkeää, mutta tässä lasten kanssa eläessä ei oikein haihattelulle jää aikaa, mikä tarkoittaa, että kestää minulla vielä kauemmin eli pitää olla armelias itseään kohtaan.
Meillä täällä perheenä menee oikein kivasti. Eevi ottaa ensi askeliaan ja ihmettelee hiekkaa laatikolla. Tuukalle kaverit ovat entistä tärkeämmät ja ulos mennään jo välillä ilman vanhempaa. Päiväunia ei juurikaan nukuta, mutta osataan yhdessä köllötellä ja välillä saatetaan nukahtaakin, aika kivoja hetkiä! Kesää suunnitellaan kovaa vauhtia ja halutaankin nyt tästä kesästä kaikki irti. Kaikkea kivaa on jo suunnitteilla, katsotaan miten toteutuu. Pietulla on paljon omia pyöräily tapahtumia kalenterissa ja yksi isompi reissu. Minullakin yksi oma reissu ihan juuri kalenteriin merkattuna ja lukittuna. Ja sitten perheen yhteisiä reissuja/tekemistä myös. Lisäksi tietenkin oman terassin rakentamista, hah. Tätä siis ei pitänyt tapahtua, mutta halutaan vielä yksi lisäosa kuitenkin ja Pietu mietti, josko hänen kohta alkavalla lomallaan tämä lisäosa tehtäisiin. Mutta terassia voi kuitenkin täysin käyttää koko ajan, niin en tätä laske miksikään remontiksi, hah.
Niin kohta siis päättyy tämä "vauvakupla" aika ja palaan töihin. Eilen työkaverini oli instastoryyn laittanut kuvan kartasta, josta näkyi hänen polkeneen reitin kotoa töihin ja ajattelin, että jee minäkin kohta... ja sitten heti perään tunne voi eiiiii. On ihanaa irtaantua tästä kotoa ja olla jotain muutakin kuin äiti ja puoliso, vaikka nämäkin roolit ovat erittäin mieluisia. Mutta on superkiva tehdä jotain ihan omaa. Samalla muistan sen ajatuksen, että Tuukan jälkeen töissä ollessa oli tunne ettei silloin kuitenkaan tehnyt mitään muuta omaa kuin töitä. Muistan, etten käynyt jumpalla ollenkaan ja töihinkin pyöräily oli harvinaista herkkua (rikkonaisten öitten takia ei aina ollut voimia siihen). Uskoisin, että toisen lapsen jälkeen ajattelen realistisemmin työarkea lapsiperheessä ja tämän luulisi helpottavan haihatteluani. Jotenkin sitä on nyt vasta todella sisäistänyt mitä on arki pienten lasten kanssa ja sehän tarkoittaa sitä, että mennään pääosin lasten ehdoilla > ruokaa ja ulkoilua, hah. Avaan hieman tätä eli jos ennen lapsia teki sellaista mitä itse halusi tai miltä itsestä tuntui (meni jumppaan, pyöri vaatekaupoilla tai muilla kaupoilla, tai oli sohvalla, söi tai ei syönyt jossei ollut nälkä jne.), niin nyt (varsinkin kun T jo isompi ja ne omat kaverit tärkeitä) mennään sen mukaan mitä T haluaa tehdä. Ja siis PÄÄOSIN näin, tietenkin tehdään Pietun kanssa omiakin juttuja ja toinen on silloin lasten kanssa. Ja on omakin olemus muuttunut sen verran, ettei minun enää tee edes mieli maata sohvalla katsomassa telkkaria, vaan on mukava seisoa tuolla pihalla kohtalotovereiden kanssa ja vaihtaa kuulumisia lasten leikkiessä. Eli ei tämäkään muutos huonompaan suuntaan ole mennyt, vain erilaiseen.
Yksi automatka mummulaan osasin pukea sanoiksi osaa haihatteluistani Pietulle aika hyvin. Olen nyt noin neljään vuoteen ensimmäistä kertaa yksin kropassani, eli en ole raskaana enkä imetä ja se on aika kiva tunne se. Sillä ajatuksella olen leikkinyt nyt maaliskuusta lähtien. Ajatus siitä, että tämä on pysyvä tila (eli suunnitteilla ei ole kolmatta lasta), on myös aika kiva. Eli jos vaikka kaadun (laskettelu, pyöräily ym), niin ei tarvitse pelätä että mitä vauvalle mahassa tapahtui. Tai miettiä, että jos lapsi haluaakin rintaa vaikka kauppareissulla, niin se pitää pystyä tekemään vaikka autossa parkkihallissa. Tätä on nyt jotenkin tosi vaikea selittää, mutta siis nämäkin asiat oli ihan ok, kun ne tapahtui. Mutta nyt kun tuo aika on takanapäin, on jotenkin helpottavaa ja vapauttavaa. Eli voin taas alkaa ajatella mitä minä haluan. Kuka minä olen, mistä tykkään ja mihin minä haluan käyttää kallisarvoisen oman-aikani. Tuossa mummulan matkalla sanoinkin Pietulle, että olen hänelle kateellinen siitä, että hän tietää mitä haluaa omalla ajalla tehdä. Kun sellaista hänelle joskus suodaan, hah, niin hän lähtee usein pyöräilemään ja nauttii siitä täysillä. Minäkin haluan kokea sitä tunnetta. Mutta mitä se nykyään on, SE tässä aiheuttaa pään vaivaa. Ei tulisi mieleenkään lähteä kauppoihin pyörimään ja uuvuttamaan itseään (mikä sekin joskus kivaa ja tarpeellista, mutta ei se se ykkös juttu tunnu enää olevan). Jumpat on kivoja ja niillä pääsenkin nyt hyvin käymään ja niistä saan energiaa, mutta ei niistä tule sitä tunnetta, että pakko päästä heti uudestaan. Toisaalta, nyt kun mietin, niin ei minulla ole muistaakseni koskaan ollutkaan sellaista intohimoa mitään yhtä asiaa/harrastusta kohtaan. Olen aina pitänyt talvisin hiihtämisestä ja laskettelusta, mutta vaikka nytkin oli hyvä talvi, niin ei kotona tuntunut siltä, että pakko päästä hiihtämään. Kesäisin olen tykännyt pyöräillä ja olenkin nyt innostunut käymään spinning tunneilla, mutta ei sitäkään nyt ihan intohimoksi voi vielä mielestäni kutsua. Sellaista WAU tunteen tekevää asiaa minä tässä nyt vähän ilmeisesti etsin, hah.
Kuvissa muuten pääosin ollaan Helsingissä, viime viikonloppuna oltiin muuten vain Helsingissä ja Espoossa näkemässä kavereita. Varasin tarjous hotelliyön kauan sitten ja aika hyvin sattui kaverit olemaan vapaalla juuri tuona viikonloppuna. Muuten nähtiin kavereita, paitsi sunnuntai aamupäivällä käytiin Luonnontieteellisessä museossa. Kiva viikonloppu oli kaiken kaikkiaan, mutta tuosta museo vierailusta T ei oikein ollut kiinnostunut. Minusta ja Pietusta se oli kiva, hah.
Mutta nyt, muutama koti homma, ennen kuin neiti herää ja sitten terassille nauttimaan auringosta ja lämmöstä/kuumasta.
Tiina 💖
Meillä täällä perheenä menee oikein kivasti. Eevi ottaa ensi askeliaan ja ihmettelee hiekkaa laatikolla. Tuukalle kaverit ovat entistä tärkeämmät ja ulos mennään jo välillä ilman vanhempaa. Päiväunia ei juurikaan nukuta, mutta osataan yhdessä köllötellä ja välillä saatetaan nukahtaakin, aika kivoja hetkiä! Kesää suunnitellaan kovaa vauhtia ja halutaankin nyt tästä kesästä kaikki irti. Kaikkea kivaa on jo suunnitteilla, katsotaan miten toteutuu. Pietulla on paljon omia pyöräily tapahtumia kalenterissa ja yksi isompi reissu. Minullakin yksi oma reissu ihan juuri kalenteriin merkattuna ja lukittuna. Ja sitten perheen yhteisiä reissuja/tekemistä myös. Lisäksi tietenkin oman terassin rakentamista, hah. Tätä siis ei pitänyt tapahtua, mutta halutaan vielä yksi lisäosa kuitenkin ja Pietu mietti, josko hänen kohta alkavalla lomallaan tämä lisäosa tehtäisiin. Mutta terassia voi kuitenkin täysin käyttää koko ajan, niin en tätä laske miksikään remontiksi, hah.
Yksi automatka mummulaan osasin pukea sanoiksi osaa haihatteluistani Pietulle aika hyvin. Olen nyt noin neljään vuoteen ensimmäistä kertaa yksin kropassani, eli en ole raskaana enkä imetä ja se on aika kiva tunne se. Sillä ajatuksella olen leikkinyt nyt maaliskuusta lähtien. Ajatus siitä, että tämä on pysyvä tila (eli suunnitteilla ei ole kolmatta lasta), on myös aika kiva. Eli jos vaikka kaadun (laskettelu, pyöräily ym), niin ei tarvitse pelätä että mitä vauvalle mahassa tapahtui. Tai miettiä, että jos lapsi haluaakin rintaa vaikka kauppareissulla, niin se pitää pystyä tekemään vaikka autossa parkkihallissa. Tätä on nyt jotenkin tosi vaikea selittää, mutta siis nämäkin asiat oli ihan ok, kun ne tapahtui. Mutta nyt kun tuo aika on takanapäin, on jotenkin helpottavaa ja vapauttavaa. Eli voin taas alkaa ajatella mitä minä haluan. Kuka minä olen, mistä tykkään ja mihin minä haluan käyttää kallisarvoisen oman-aikani. Tuossa mummulan matkalla sanoinkin Pietulle, että olen hänelle kateellinen siitä, että hän tietää mitä haluaa omalla ajalla tehdä. Kun sellaista hänelle joskus suodaan, hah, niin hän lähtee usein pyöräilemään ja nauttii siitä täysillä. Minäkin haluan kokea sitä tunnetta. Mutta mitä se nykyään on, SE tässä aiheuttaa pään vaivaa. Ei tulisi mieleenkään lähteä kauppoihin pyörimään ja uuvuttamaan itseään (mikä sekin joskus kivaa ja tarpeellista, mutta ei se se ykkös juttu tunnu enää olevan). Jumpat on kivoja ja niillä pääsenkin nyt hyvin käymään ja niistä saan energiaa, mutta ei niistä tule sitä tunnetta, että pakko päästä heti uudestaan. Toisaalta, nyt kun mietin, niin ei minulla ole muistaakseni koskaan ollutkaan sellaista intohimoa mitään yhtä asiaa/harrastusta kohtaan. Olen aina pitänyt talvisin hiihtämisestä ja laskettelusta, mutta vaikka nytkin oli hyvä talvi, niin ei kotona tuntunut siltä, että pakko päästä hiihtämään. Kesäisin olen tykännyt pyöräillä ja olenkin nyt innostunut käymään spinning tunneilla, mutta ei sitäkään nyt ihan intohimoksi voi vielä mielestäni kutsua. Sellaista WAU tunteen tekevää asiaa minä tässä nyt vähän ilmeisesti etsin, hah.
Kuvissa muuten pääosin ollaan Helsingissä, viime viikonloppuna oltiin muuten vain Helsingissä ja Espoossa näkemässä kavereita. Varasin tarjous hotelliyön kauan sitten ja aika hyvin sattui kaverit olemaan vapaalla juuri tuona viikonloppuna. Muuten nähtiin kavereita, paitsi sunnuntai aamupäivällä käytiin Luonnontieteellisessä museossa. Kiva viikonloppu oli kaiken kaikkiaan, mutta tuosta museo vierailusta T ei oikein ollut kiinnostunut. Minusta ja Pietusta se oli kiva, hah.
Mutta nyt, muutama koti homma, ennen kuin neiti herää ja sitten terassille nauttimaan auringosta ja lämmöstä/kuumasta.
Tiina 💖
Kommentit