Uudet tuulet

Ajatus

Ensimmäinen ajatus töihin palaamisesta oli viikoittainen rutiini, että sitten kun oikea arki Tuukan päiväkodin ja oman ja Pietun työn kanssa alkaa, niin alan käymään säännöllisesti kaksi kertaa viikossa jumpassa. Jumpassa käynti on osaltani jäänyt tosi vähäiseksi jo pitkän aikaa ja halusin siihen muutosta. Haluan käydä jumpassa ainakin kaksi kertaa viikossa, maanantaisin jamiin ja torstaisin pumppiin, sekä ehkä vielä lisäksi viikonloppuna johonkin. Ajattelin myös vieväni Tuukan hoitoon joskus arki päivänä (vaikka muutamaksi tunniksi), kun minulla on vapaa päivä töistä, että saan omaa aikaa. Ja ylipäätään olin ihan innoissani aloittamassa työt, että saan pidettyä kunnon kahvi ja ruokatauot, mitkä kotona ollessa Tuukan kanssa on vielä neuvottelematta.

Tuukan tutustumisesta päiväkotiin minulla oli aika ruusuiset kuvitelmat (näin jälkikäteen katsottuna). Ajattelin, että jätettäessä Tuukka jää sinne leikkimään, eikä huomaakaan että äiti tai iskä lähtee. Sen tiesin, että päiväunien kanssa tulee ilmenemään pienoisia ongelmia alkuun, koska kotona Tuukka on jo hyvin pitkään nukkunut ulkona rattaissa unet ja muutamista yrityksistä huolimatta en ole saanut häntä nukkumaan päikkäreitä sisällä omassa sängyssä.

Karu totuus

Maanantaina päiväkodissa oli aika paljon hälinää aamusta, kun moni vanhempi oli samaan aikaan jättämässä lastaan hoitoon, usea ilmeisesti ensimmäistä kertaa, kuten mekin. Siitä aamusta minulla jäi mieleen, että Tuukka vain tyrkättiin tuntemattoman hoitajan syliin ja sanottiin heipat. Tuukka oli ihmeissään ja ei selvästikään ymmärtänyt mistä oli kysymys. Eikä me vanhemmatkaan oikein ymmärretty miten siinä pitäisi toimia. Pietu haki Tuukan parin tunnin päästä pihaleikkien aikaan ja Tuukka oli alkanut tietenkin heti itkeä, kun näki iskän. Oli kuulemma muutenkin ollut itkuisen oloinen, istunut rattaissa hiekkaa suussa ja katsellut, kun muut leikkivät. Hoitaja sanoi, että Tuukka oli ollut itkuinen koko pari tuntia ja sylistä ei voinut laskea, tai alkoi kovasti itkeä. Minulle tuli kauhea olo jälkikäteen, että Tuukka on nyt luullut, että äiti ja iskä hylkäsivät hänet tänne tuntemattomien kanssa. Seuraavana aamuna en olisi halunnut Tuukkaa edes viedä päiväkotiin, mutta sitähän ei tietenkään voi Tuukalle millään tavalla näyttää. No maanantain hoitoon jättämisestä oppineena minulla oli jo sotasuunnitelma tiistaille, aioin hoitaa jättämisen paremmin, Tuukalle sopivammalla tavalla, rauhassa. Se menikin tosi hyvin ja Tuukkis vilkutteli vain, kun sanoin, että ”Äiti lähtee nyt, hei hei.”. Tiistaipäivä meni paremmin ja äitillä ja iskälläkin oli parempi fiilis kun maanantaina. No sitten keskiviikkona ja torstaina Tuukka jäi itkien hoitajan syliin ja äitillä tietenkin kauhea olo. Töissä mietin koko ajan, että miten Tuukalla menee, osaako hän ottaa tarvittaessa turvaa tuntemattomista aikuisista ja tunteeko Tuukka turvattomuutta ja tuntuuko hoitoaika hänelle kaamean pitkältä, niin kuin erossa olo tuntui minusta. Mietin, että ehtiikö hoitajat tutustua juuri Tuukkaan, kun siellä aloitti niin moni uusi samaan aikaan. Vai onko Tuukka ihan tuuliajolla päiväkodissa. Apua, mikä tunne. Tällä arjen aloitus viikolla on mennyt kolme suklaalevyä ja tunteet heittäneet kuperkeikkaa. Välillä tuntuu, että kyllä tästä selvitään ja välillä miettii, että oliko päiväkoti sittenkään oikea paikka meidän lapselle, vai olisiko perhepäivähoito ollut sopivampi, rauhallisempi paikka. Päässä pyörii miljoona asiaa. Lisäksi se, että minä olen erossa Tuukasta monta tuntia päivässä, heti viisi päivää putkeen, ei auta tilannetta yhtään. Tuntuu, että Tuukka tarvitsee minua nyt paljon, että pitäisi jotenkin auttaa häntä päiväkotiin ja siellä oleviin ihmisiin tutustumisessa enemmän, että hän tottuisi uuteen arkeen.

Tuukka oli koko viikon hieman varautuneen oloinen ja tietenkin tosi väsynyt ja kiukkuinen, sen osasinkin arvata totta kai. Oli ihanaa kun perjantai koitti, hain Tuukan ekaa kertaa päiväkodista ja pari vapaa päivää edessä Tuukan kanssa vakuuttaen, että äiti ja iskä ei jätä.

Pohdinta

Nyt sitten, sunnuntaina, parin vapaapäivän jälkeen, tunteet ovat tasaantuneet ja ajatukset ovat kasassa. Olin yllättynyt myös omista tunteistani, että niin kaipasin Tuukkaa ja mietin häntä paljon erossa ollessa. Jumpat ja oma aika saavat kyllä nyt odottaa, haluan olla kaiken vapaa-ajan Tuukan kanssa (en olisi ikinä uskonut, että sanon näin ja aina olen ihmetellyt äitejä, jotka näin ajattelevat).

Lauantai ja sunnuntai menivätkin hienosti kaikkien kolmen akkuja lataillen, kotona asioita ja ajatuksia järjestellen. Tuukalle halusin näyttää, että kyllä näitä koti päiviäkin on samalla vanhalla rytmillä ja yhdessä ollen vaikka joskus pitää/saa päiväkotiin mennä. Ja järki minulla sanoo nyt, että kunhan Tuukka, omaan hitaaseen tahtiin, saa tutustuttua hoitajiin (jotka kaikki neljä ovat kyllä tosi mukavia ja asiansa osaavia) niin kyllä pärjää hyvin päiväkodissa.

Vaikka oli tosi rankka viikko, niin jotain hyvääkin: Tuukka on oppinut syömään itse lusikalla ruokaa lautaselta ja on ottanut ensimmäiset askeleensa.

Tiina